Eli lyhyitä kertomuksia tiedossa olevista kylän ja kyläläisten vaiheista ja vähän muistutusta siitä
minkälaisten ja kuinka monien vaikeuksien kautta meitä edeltävien polvien on täytynyt kulkea että tähän nykyiseen hyvinvointiin on tultu
Petäjäskoskella on ollut asukkaita jo kivikaudeksi sanotulla ajalla (8000-1600 e.Kr.), ainakin sen loppupuolella. Todisteina ovat esinelöydösten perusteella tehdyt asuinpaikkaselvitykset Laulumaassa, Hyvärilässä, Kastarissa, Myllykankaalla ja Hautamäessä. Löydökset ovat tyypillisiä työvälineitä, talttoja, jotka ovat nyt Kansallismuseon kokoelmissa muut paitsi Laulumaan hieno keihäänkärki Pohjanmaan museon perusnäyttelyssä esihistorian osastossa.
Löytöpaikat kuvastavat myös tämän päivän kylän maisemaa: luontaisia ovat loivat kalliopohjaiset harjanteet, joille on asetuttu ensiksi asumaan ja jotka yhä vielä ovat asuttuja. Ensimmäisten asukkaitten aikaan seutu oli merenrantaa, sen jokisuuta, siitä osoituksena on muutama vuosi sitten pellon kaivuissa kantojen upotuksen yhteydessä Simunaniemen ahteelta viiden metrin syvyydestä löytynyt 5000 vuotta vanha kalan subfossiili: kyseessä oli vielä nykyäänkin ns. murtovesissä elikä suolaisen ja makean veden rajassa elävän simpun sukulainen!
Millä nimellä silloiset kulkijat seutuja kutsuivat, on vain arvailtavissa, mutta Petäjäskosken kylän nimen alkuperä alkoi itse asiassa itää jo ensimmäisen (!) vuosituhannen aikana ajanlaskun alusta. Nimittäin Helsingfors Dagbladet julkaisi 10. tammikuuta 1880 uutisen, jossa kerrottiin harvinaisen komeasta paksurunkoisesta vanhasta petäjästä, joka oli kasvanut Pyhäjoen rannassa Oulaisista alavirtaan (=Petäjäskoskella!) – tarkempaa paikkaa ei ole tiedossa. Puu oli kaatunut joen eroosion takia, mutta terverunkoisena sen ikä oli voitu laskea suoraan vuosilustoista, ja niitä oli tutkijan mukaan peräti 1029 kappaletta! Se on vanhin Suomessa koskaan kasvanut petäjä – itse asiassa Suomen vanhin puu, eikä nykytiedon perusteella ainakaan kahteen sataan vuoteen yksikään puu pysty ennätystä rikkomaan!
Petäjä oli siis saanut alkunsa v. 850! Kun se ilmeisen yksinäisellä paikallaan jokirannalla on ollut jo satavuotiaana huomattavan iso puu, on tuo komistus ollut ihmisten ihailtavana lähes vuosituhannen ajan! Kun tiedetään muinaisten suomalaisten suhde luontoon, voi vain kuvitella kuinka merkittävä puu tämä petäjä on aikoinaan ollut. Se että koko seutu tunnettiin tuon puun perusteella, voi olla vain pieni osa sen merkityksestä. Meille nykyisille petäjäskoskisille olennaisinta on tieto kylän nimen alkuperästä: alussa oli ihan konkreettinen puu, tunnettu iso petäjä jo tuhat vuotta sitten!
Ilman tulvapenkan rakennustöitä meillä voisi olla toinenkin nimen symboliksi kelpaava petäjä. Uudenkankaan kohdalla Vonganmutkan yläpuolella olleella Yliahteen niemellä myös aivan jokirannassa kasvoi monien vanhempien ihmisten muistelema mänty, jonka kohtaloksi koituivat penkkatyöt 50-luvun puolivälissä. Tästä petäjästä on kuva Petäjäskosken kyläkirjassa (s.200). Se oli keskeisellä näkyvällä paikalla silloisen siltatien varrella. Kahden miehen syli ei riittänyt ympärysmittaan, ja muutenkin se oli komean mallinen, kuten kuva todistaa. Säälimättömän kaavamaisen rakennustyön seurauksena puun ympäristön maat ajettiin tulvapenkkaan, ja kaatamisesta on jäänyt elämään taru, että ”Roonion pojat” olisivat varastaneet työmaalta dynamiittia ja räjäyttäneet puun nurin yöllä. Näin maiseman kiintopiste ja kaunistus hävitettiin.
Seudun asuttamisesta historiallisena aikana ensimmäisiä tietoja on saatu vuodelta 1413 säilyneistä verokirjoista, joiden mukaan Pyhäjokilaaksossa oli kymmenkunta veroa maksavaa taloa. Vuonna 1548 veroluetteloissa mainitaan ensimmäisen kerran Paavo Paavonpoika Waicko, joka tosin on merkitty silloisen rekisterin mukaan Merijärven puolella asuneeksi. Hänestä voidaan laskea alkaneen Waickon suku, jonka asuinpaikaksi ainakin jo 1600-luvun alusta vakiintui nykyinen Vaikon mäki Vaikonojan ja Pyhäjoen liittymässä.
Veroluetteloissa seuraavaksi on Perinkastari eli Takalon talo 1569, isäntä Sipi Heikinpoika, sitten joen toisella puolella Kullion eli Kuljun talo, isäntä Heikki Mikonpoika 1587.Seuraavaksi mainittuja tiloja ovat olleet Keskikastari 1664, ja Hirsiperälle Hirsikosken tila 1677, kaikkiaan kylässä on ollut 14 savua v.1684. Petäjäskosken talot eivät olleet mitään pieniä: jo vuonna 1567 Pietari Paavonpoika Waickolla on merkitty olleen 20 lehmää. Asumisen on täytynyt olla jo pitkään vakiintunutta, ei tuommoisia eläinmääriä yhtäkkiä kasvateta ja ruokita yli talven. Waicko oli muutenkin suurtila: kokonaispinta-ala oli peräti 1200 hehtaaria!
Kun tilojen halkomisrajoitus poistettiin v. 1747, perustettavia taloja tuli lisää: Laulumaa 1751, Lammaskoski 1764, Kortteen tila 1766, Myllykangas 1770, Simunaniemi 1776, Hautamäki 1778, Korkiakangas 1786, Ylikastari 1795. Petäjäskosken taloluku lisääntyi vuodesta 1750 vuoteen 1860 runsaasti, 34 talolla. Tilojen halkomisen kautta syntyi yhteensä 19 uutta taloa, sen lisäksi perustettiin 15 uudistilaa. Yhteensä kylässä oli 52 taloa. Myöhemmin tilojen jakaminen on jatkunut perinnönjakojen myötä, vielä sotien jälkeenkin, kunnes viime aikoina tilanne on kääntynyt tilakoon kasvuun – mutta ei vielä lähellekään Waickon kokoluokkaa…
Nykyisen Suomen pitkän rauhanajan myötä on jo unohdettu, kuinka sotien repimää maailma ja Suomenkin alue on ollut läpi kirjoitetun historian, ja kuinka lähelle levottomuudet ja suoranaiset raakuudet ovat tulleet täälläkin meitä edeltäneille polville. Pähkinäsaaren rauhassa Pyhäjoki määriteltiin Ruotsin ja Novgorodin rajaksi – kun solmittiin rauha, sitä edelsi siis sota-aika… Venäläiset liikkuivat toistuvasti Pohjanmaalla saakka, ja 1500-luvulla kirjattu perimätieto kertoo venäläisten ryöstöretkestä 1300-luvulla Pyhäjokea pitkin Pyhänkoskella saakka, Petäjäskosken läpi.
Jo pelkkiä sotien nimiä luettelemalla voi ymmärtää, että ihmisten mielistä eivät ehtineet tarinat ja kauhukuvat unohtua, kun uutta oli tulossa: 1400-luvulla venäläisten hyökkäilyt kärjistyivät vanha viha-nimiseen parivuotiseen sotaan, vuodelta 1516 tiedetään venäläisten hyökkäys, pitkäviha 1500-luvun lopulla kesti 25 vuotta, nuijasota vielä 1500-luvun puolella, sitten kolmikymmenvuotinen sota 1600-luvun puoliväliin saakka. Suuri pohjansota 1700-1721, ja sen sisällä oleva miehitysjakso, isoviha, tulivat todella lähelle: Merijärvellä käytiin taisteluita, ja Kalaputaan talot joutuivat ryöstön ja hävityksen kohteeksi. Ne ihmiset, jotka eivät ehtineet piilopirtille, tapettiin tai vietiin orjiksi. Isonvihan aikana kaikki järjestynyt yhteiskuntaelämä hävisi koko Suomesta. Myös Suomen sota 1808-1809 kulki eniten pitkin Pohjanmaata. Sen jälkeen Suomi oli selvästi Venäjän hallinnon alainen, ja raja-alueen kirot ja jatkuvien kahnausten aiheuttamat häiriöt vähän rauhoittuivat.
Suoranaisten tappamisen ja ryöstöjen kohteeksi joutumisen lisäksi sota-ajat rasittivat taloutta lisäksi myös väenottoina ja sotimiseen kannettuina veroina. Yksi verotuksen muoto oli ruotujakolaitos, jossa taloille asetettiin velvoite hankkia ja varustaa sotamies jalkaväkeen, ja osoittaa hänelle ruotutorppa rauhallisempien aikojen toimeentuloa varten. Esimerkiksi vuonna 1735 Petäjäskoskella on ylläpidetty kolmea ruotusotilasta, Pohjanmaan jalkaväkirykmentin ruodut 99, 100 ja 101.
Venäjän vallan aika oli sotimisen suhteen poikkeuksellisen pitkä rauhanaika, mutta ns. sortokaudet eli venäläistämistoimet ensin 1899-1905 ja toinen 1908-1917 enteilivät jo tulevaa muutosta. Ensimmäinen maailmansota ja sen loppuvaiheessa tapahtunut itsenäistyminen jäivät kylän elämässä vaikutuksiltaan melkein vain sanomalehtiuutisten tasolle. Sisällissota, kansalaissota, vapaussota – mitä nimeä halutaan käyttääkään – ei Petäjäskoskella johtanut suuriin menetyksiin eikä muutoksiin. Ainut taistelussa kaatunut oli Juho Ylikulju. Kolmisenkymmentä kylän miestä osallistui Ouluun perustetun keskusvartion tehtäviin, lähinnä rautatieaseman vartiointiin myös Oulaisissa.
Toisessa maailmansodassa ei välittömästi jouduttu sodan jalkoihin, mutta muuten vaikutuksiltaan sota-aika oli erityisen raskasta aikaa kylän elämässä. Kaatuneina menetettiin 35 miestä – pappien vierailuja opittiin pelkäämään… Miesten ollessa rintamalla joutuivat naiset ja vanhukset sekä alaikäiset hoitamaan toimet ja tehtävät kotikylällä.
Sodan loppuvaiheessa saimme runsaasti pakolaisia Itä- ja Pohjois-Suomesta. Melkein jokaisessa kodissa oli evakkoperhe sijoitettuna pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Evakkoväki tuli pääasiassa Kuusamosta ja jonkin verran Karjalasta, ja Karjalan luovutetuilta alueilta lähteneistä tuli joistakin uusia kyläläisiä, samoin muutamasta kuusamolaisesta.
Hallan peikko on kummitellut halki vuosisatojen kylän elämässä, nykyaikaa lukuunottamatta hyvinkin paljon ratkaisevassa osassa. Erityisen hankalaa oli 1600-luvulla, ilmasto kylmeni niin, että myöhemmin puhuttiin pikkujääkaudesta. Suomessa oli vuosina 1600-1603 ankarat katovuodet, kuten myös 1633, 1664, 1671 ja 1688. Vaikeuksista kertoo mm. se, että kylän asuttujen talouksien määrä väheni 1600-luvun puolivälin jälkeen (21 – 12). Vuosisadan loppu oli vielä ankarampi. Näinä ns. suurina kuolonvuosina 1696-1697 kuoli nälän ja tautien runtelemina arviolta kolmannes koko Suomen väestöstä.
Myös 1700-luvun alusta hallavuosista on useita merkintöjä, ja kun samaan aikaan olivat menossa isovihan miehitysvuodet, rauhan tultua 1721 piti aloittaa hidas ja vaivalloinen jälleenrakennuskausi: autioituneet tilat oli asutettava, metsittyneet ja rappeutuneet pellot kunnostettava ja vanhojen ja hävitettyjen rakennusten tilalle pystytettävä uudet.
Pakkanen vikuutti satoja 1800-luvunkin alussa, ja oli useita heikkoja vuosia peräkkäin, lisäksi oli Suomen sota 1808-1809. Pahoja nälkävuosia oli Pyhäjokialueella mm. vuosina 1810, 1812, kesä 1823 oli kylmä ja sateinen ja satotulokset olivat heikkoja sekä 1831 – 1833 myös nälkävuosia. Silloin hyvin monessa ruokapöydässä syötiin olki- ja pettuleipää. Syksyllä 1856 oli pahin viljakato miesmuistiin – mutta kaikkein pahin oli vielä tulossa: 1860-luvulla saatiin alueella kokea todellinen katojen sarja. Lisäksi koettiin ankara kevättulva 1865 ja vuosi 1867 muistetaan myös suurena tulvakesänä, vesimyllyjä meni jokea alas. Suuret nälkävuodet 1866-1868 olivat viimeisin laajamittainen nälänhätä Suomessa ja Länsi-Euroopassa. Se oli tuhoisa väestökatastrofi, sillä noiden vuosien aikana nälkä ja taudit tappoivat ehkä jopa 200000 henkeä, noin kymmenesosan Suomen silloisesta väestöstä. Vielä 1900-luvullakin hallan pelko oli lähes joka vuosi mielessä kyläläisten sato-odotuksista puhuttaessa, merkittävänä mutta ei enää aivan elämän tai kuoleman kysymyksenä.
Kulkutaudit olivat vanhaan aikaan vielä sotiakin suurempi vitsaus, pahin kolminaisuudesta sota-nälkä ja taudit. Suuren pahan maineessa oleva musta surma-rutto iski 1350-luvun levottomina vuosina Pyhäjokilaaksossa, varmaan Petäjäskoskellakin. Suurten kuolonvuosien (1695-1697) nälkiintymisen täydensivät kulkutaudit, lavantauti yms. , samoin suurten nälkävuosien aikaan 150 vuotta sitten. Ensimmäisinä vuosikymmeninä 1900-luvulla Petäjäskoskella oli keuhkotauti eli tuberculoosi varsinaisena kansantautina ja tappajana.
Kun tutkii sukukirjoja, huomiota kiinnittää etenkin suuri lapsikuolleisuus. Saattaa olla, että jopa yli kymmenestä lapsesta vain kolme-neljä on elänyt vanhemmaksi kuin äitinsä, usein yli puolet menehtyi ihan pieninä tai nuorina – eikä tämä ole harvinainen tarina! Vallinneilla ympäristöoloillakin oli tässä merkityksensä. Väen lisääntyessä asuttiin usein useamman perhekunnan talopuhtoina, talot, eläinsuojat, kaikki tunkiot ja kaivot samassa kartanossa eli pihassa, eikä hygieniasta ollut mitään ajatustakaan. On siinä bakteereilla ollut temmellyskenttää! Lavantauti ja lievemmät salmonellat varmasti elivät ja jylläsivät = mahataudit, ja karjan kautta kiersi tuberkuloosi = rintatauti. Sitten vielä 1900-luvun alun tavanomaisia asumisoloja kuvastaa erään lääkärin toive, kun hän kirjoitti uskovansa, että kansan terveystilanne kyllä lähtisi kehittymään suotuisaan suuntaan, jos kaikkien nukkumapaikat saataisiin sellaisiksi että siellä olisi mahdollista säilyttää lämpötila plussan puolella koko yön yli…Varmaankaan oloja ei pidetty kurjuutena – kaikilla oli samanlaista – mutta erittäin vähällä, minimillä ja vähän sen alle mentiin nykymittapuun mukaan monessa asiassa; asumisessa, vaatetuksessa ja syömisessä. Juhlahetkiä ja parempiakin aikoja oli, mutta kuvaavaa on, että Petäjäskoskella 1960-lukuun mennessä aikuisista miehistä vain yksi oli lihava: Laulumaan Aapeli.
Petäjäskosken maiseman olennainen osa on kylän läpi virtaava Pyhäjoki. Sen vuotuiseen kiertoon kuuluva tulviminen on jokakeväinen odotettu näytelmä: siitä puhutaan jo etukäteen, sitä arvuutellaan ja sen tuhoja vähän pelätäänkin – mutta jos kunnollista kevättulvaa ei tule, se on pettymys ja huono merkki, yhä tänä päivänä! Vanhaan aikaa erityisesti kesätulvat olivat kohtalokkaita jokivarsien viljelyksille, ja niitä pyrittiin estämään ihan valtiovallan toimin perkauksilla, ensimmäisen kerran jo vuonna 1762-1763. Toisessa perkauksessa 1829-1831 Pyhäjoen pintaa laskettiin kaksi jalkaa eli n.60 cm. Uittoa varten joen koskia perattiin vielä 1930-luvun työttömyystöinä. Suurin muutos joen maisemassa tehtiin niinkin myöhään kuin 1953-1956, jolloin rakennettiin tulvasuojelupenkereet Oulaisista Pyhäjoelle melkein katkeamattomana, paikoin monta metriä korkeana maavallina molemmin puolin jokea. Kun se vielä silloin toteutettiin mies- ja hevosvoimin, kangilla ja lapioilla ja hevosten vetämillä keikkalava-rattailla, on se sinänsä käsittämätön saavutus. Pillarit ja ”hullujussit”, heittokauhalliset kaivurit tulivat vasta viimeistelyvaiheeseen mukaan. Ison hankkeen suoraviivaisen johtamisen takia samalla menetettiin varmasti monia säilyttämisen arvoisia paikkoja ja kohteita, kuten se jutussa jo mainittu Vonganmutkan petäjäkin. Se oli ajan tapa, silloin tehtiin viivasuoria teitäkin!
Historiaan joki on jäänyt rajajokena Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Ruotsin ja Novgorodin välillä. Tästä rajasta on tietysti myös muita tulkintoja, mutta me käytämme nyt tätä edellä mainittua! Vaikka kylällä ei ole koskaan noteerattu Ruotsin ja Venäjän valtakuntia, joki on ollut kuitenkin jonkinlainen eri maailmoihin erottava jakaja – on ollut toisaalta Vaikon ja Kuljun puoli ja toisaalta ”Saaren puoli”, myllyperäset ja laulumaiset, toisenpuoliset ja toisenpuoliset. Omanpuolisten edusta on pyritty huolehtimaan monessa asiassa, ainakin on haluttu pysyä tasoissa.
Kaupan alalla kilpailua oli jo ennen itsenäistymistä, kun Petäjäskoskella oli kauppapuojit sekä Matti Korkiakoskella eli Kauppa-Matilla että Juho Uusikankaalla joen molemmin puolin, Onnelassa ja Uuellakankaalla, vain silta välissä. Uusikankaan puoti lopetti, kun perustettiin Osuuskauppa samaisen tanhuan ja maantien risteykseen 1916, Onnelan puoti jatkoi sota-aikaan saakka. Edistyksellinen Osuusliike tuli kilpailemaan markkinoista 1936 Kuljuun rakennetulla kaupalla. Liike toimi vain kaksikymmentä vuotta, mutta pian sen lopettamisen jälkeen 1958 Sulo ja Raili Mämmelä rakensivat K-kaupan samalle tontille. Laulumaan puolella Erkki Uusitalo aloitti kaupan pidon 1950-luvun alussa, aluksi vanhassa kotitalossaan, sitten 1959 alkaen erillisessä kaupparakennuksessa. Näin Petäjäskoskella toimi 1960-luvulla kolme kauppaa, neljäkin, jos myös Hannuksen Jannen pienimuotoinen kauppatoiminta lasketaan. Tästä määrä sitten lähti laskemaan; ensiksi keskitti Osuuskauppa -70-luvun alussa, sitten lopetti Mämmelä -77, pisimpään sinnitteli Uusitalon kauppa, vuoteen -86.
Kyläläisten kouluopetus on alkanut jo Salon tuomiokunnan tuomarin Zachris Alopaeuksen lahjoitusvaroin perustetussa ns. Alopaeus-koulussa 1840-luvulla. Sitten tehtiin päätös kiertokoulu- systeemin aloittamisesta kunnassa 1880. Koulua pidettiin aina kuukausi kerrallaan kussakin kyläkunnassa, tavallisissa ihmisiltä vuokratuissa tuvissa. Oppivelvollisuuslaki annettiin 1920. Koulupiirit oli sovittu jo vuotta aiemmin, ja Laulumaan koulun väki toimi nopeasti: koulun toiminta aloitettiin heti, ja sille vuokrattiin tilat Matti Alavaikolta – nykyisin paikka tunnetaan Rantavaikkona, joen eteläpuolella! Kuljun kansakoulu perustettiin 1922, ja kun sille valmistui oma koulurakennus samana vuonna, kunnanvaltuusto siirsi oppilaat Laulumaan koulusta Kuljun kouluun, ja Laulumaan koulu lakkautettiin 1923. Lakkauttaminen ei ollut mieleen – kapinahenki jäi kytemään ja johti lopulta Laulumaanperästen useiden kuukausien mittaiseen koululakkoon syksyllä 1939. Sen ansiosta varmaan koulupiirijako palautettiin itse asiassa alkuperäiseksi, ja Laulumaan koulun toiminta alkoi uudelleen, kylläkin vuokratiloissa Heikki Uusitalon talossa. Koulutalon rakentamisessa oli vaiheita ja vaikeuksia, ja se valmistui vasta 1948. Uudelleen koulupiirit yhdistettiin 1974, kun koulu Laulumaassa lakkautettiin lopullisesti. Tällä hetkellä kaikki kylän lapset käyvät samaa Petäjäskosken koulua, joka valmistuessaan 1997 oli yksi harvoista vielä sivukylille tehdyistä uusista koulurakennuksista koko maassa vuosituhannen taitteen aikoihin.
Nuorisoseurankin alkutaipaleeseen liittyy dramatiikkaa, kun 1911 perustetun seuran Jokikankaalla Hyvärin lähellä sijainnut oma talo paloi 1917. Uuden seurantalon rakennuspaikasta käytiin vääntöä puoli vuotta. Eteläpuolelle siirtoa kannattaneet voittivat, ja sovittiin että uusi toimitalo rakennetaan seuran nykyiselle paikalle, Joonas Ylikuljun ja Matti Kiviojan lahjoittamalle Isopellonkangas-nimiselle tontille. Sittemmin taloa on toiminnan myötä laajennettu kolmeen kertaan (viimeisin valmistui 1991), ja laajamittainen, mm. kaikki lattiat sisältänyt peruskorjaus on tehty 2010 tienoilla monivuotisena suururakkana. Talo on kunnossa ja siellä toimitaan.
Posti kylälle tuli aluksi linja-autolla Osuuskauppaan, pohjoispuolen posti jaettiin Onnelasta. Myöhemmin eteläpuolen postipaikaksi tuli Hannus-Jannen ”monitoimitalo” – Janne piti kauppaa ja ajoi taksia, koulun keittola oli Ketolan eteisessä Ainon hoidettavana, ja sitten talossa oli tämä posti, ja tietysti myös perhe asui siellä, kaikki tämä 60 neliön rakennuksessa! Kaupassa Aino jakoi postin talojen keskenään sopimien kantovuoropiirien läjiin.Erillinen postitoimisto saatiin -70 luvun alussa, kun Mämmelän Sulo rakensi kauppansa yhteyteen lisätilaa postille. Silloin saatiin ihan oma postinumerokin, 86210 Petäjäskoski. Käytännössä tuo postiosoite tarkoitti vain joen eteläpuolen asukkaita, ”saarenpuoliset” kun eivät halunneet ruveta asioimaan uuden postitoimiston kautta, koska olivat saaneet järjestymään postinkannon suoraan Oulaisista. Yhä vielä pohjoispuolisten postinumero on 86300 (Oulainen). Uuden sillan myötä 1982 postinkanto laatikoihin aloitettiin myös eteläpuolelle. Sitten jo vuonna 1991 Postin johto pystyi perustelemaan toimiston lakkauttamisen samalla syyllä kuin se oli perustettukin, elikä palvelun tehostamisella.
Nykyisessä elämänmenossa kaikki riippuu sähköstä, mutta senkään saatavuus ei ole ollut aina itsestäänselvää. Sivukylien sähköistäminen sai vauhtia 1946, jolloin läänin eteläisiiin jokilaaksoihin perustettiin alueellinen Revon Sähkö Oy. Yhtiö vastasi itse suurjännitejohtojen asentamisesta, mutta pienjännitejohtojen rakentaminen jäi perustettavien kyläosuuskuntien huoleksi ja hyvin pitkälle talkootyön varaan. Tätä varten perustettiin Petäjäskosken Sähköosuuskunta. Talolinjoissa jokainen talous joutui itse hankkimaan pylväät ja pystyttämäänkin ne itse – ihan käsityönä tehtynä jo tukikivien raijaamisessa oli hommaa! Isoin osa kylästä sähköistettiin 40-50-lukujen vaihteessa, viimeisenä sähköt sai Koskenperä 1960-luvulla.
Sähkön tultua myös puhelin oli mahdollinen, ja ensimmäisenä kylälle sen hankki Janne Hannus. Vielä suunnilleen koko 60-luvun kylällä oli vain muutama puhelin: kaupoissa joen molemmin puolin, ja ns. kyläpuhelin Joonas Kalliokuljulla. Niillä asioivat muutkin kyläläiset – ne jotka uskalsivat moista laitetta käyttää…Kuuluvuus oli vähintään vaihteleva, usein huono, mutta sanottiin että ei Hannuksen Aino vielä Oulaisten välillä tarvinnut lankaa, kyllä toisessa päässä kuultiin…! Sitten 70-luvulla puhelimia alkoi tulla, talo kerrallaan.
Petäjäskosken Vesiosuuskunnan perustaminen 1976 on mainitsemisen arvoinen jo siitä syystä, että näin kylälle saadut vesijohdot olivat ihan ensimmäisiä haja-asutusalueiden kylien vesijohtoja valtakunnallisestikin. Rakennustyö tehtiin kylän yhtiön nimissä, mutta sitten nopeasti kyllä liityttiin isompaan, Oulaisten Vesiosuuskuntaan (1982). Vesiyhtiö oli koko kylän hanke, se toteutettiin yhtäaikaa molemmin puoli jokea. Joen ylityksen/alituksen seurauksena seuraavassa kevättulvassa tulvapenkka murtui kaivukohdasta Laulumaassa, mutta se oli pieni hinta yhtenäisyydestä.
Vesiosuuskunta, nuorisoseura, nykyään koulukin, ja uudempina asioina Kallion kotiseututalo, kylätoimikunta ja vaikkapa Koskikeidas ovat hyviä kylän yhteishengen ja yhteisen toiminnan osoituksia ja paikkoja. Vaikka väki on tietysti vähentynyt, muuttoaallot eivät ole kohdelleet Petäjäskoskea niin pahoin kuin monia muita sivukyliä – enimmillään meitä on ollut 1950 tietämillä (juuri sähkön tultua) n. 900 asukasta, ja nykyään on tultu suunnilleen puoleen siitä. Mutta meillä voidaan puhua paremminkin väen vaihtumisesta kuin vain vähenemisestä saati loppumisesta. On tullut uusia kyläläisiä. Onko sillä ollut vaikutusta entisen raja-asenteen hälvenemiselle?
Ehkä kohta vain muistellaan, että ainakin vielä renkkusiltojen aikaan nuoret miehet pitivät rajaa voimassa, ja jonkinasteista kyräilyä perukoiden edustajien välillä saattoi esiintyä vaikka Nuorisoseuralla kohdattaessa. Todelliset yhteenotot taisivat olla kuitenkin tosi harvinaisia. Nykyinen silta on siltäkin kannalta hyvällä, neutraalilla paikalla, ja tilanne on lientynyt ja jännitykset hävinneet. Toisaalta, puhutaanhan Turussakin että ” toispualt jokke”, eikä hävetä yhtään! Yhä kyllä me syntyperäiset vanhemmat källökyläset voimme perustella vaikka tietämättömyyttä jossakin asiassa sillä että ”se on sieltä toiselta puolelta”…
koosteen muotoillut ja tekstin tuottanut Jukka Kivioja
Melkein kaikki asiatiedot perustuvat Tauno Alavaikon kirjoihin
- Petäjäskosken kyläkirja v.2005
- ja Vaikon sukukirja Waickosta maailmalle v. 2008
- yhteensä lähes tuhat (1000) sivua tietoa kylästä