Petäjäskosken historiaa
Petäjäskoskella on ollut asukkaita jo kivikaudeksi sanotulla ajalla (8000-1600 e.Kr.),
ainakin sen loppupuolella. Todisteina ovat esinelöydösten perusteella tehdyt
asuinpaikkaselvitykset Laulumaassa, Hyvärilässä, Kastarissa, Myllykankaalla ja
Hautamäessä. Löydökset ovat tyypillisiä työvälineitä, talttoja, jotka ovat nyt
Kansallismuseon kokoelmissa muut paitsi Laulumaan hieno keihäänkärki Pohjanmaan
museon perusnäyttelyssä esihistorian osastossa.
Löytöpaikat kuvastavat myös tämän päivän kylän maisemaa: luontaisia ovat loivat
kalliopohjaiset harjanteet, joille on asetuttu ensiksi asumaan ja jotka yhä vielä ovat
asuttuja. Ensimmäisten asukkaitten aikaan seutu oli merenrantaa, sen jokisuuta, siitä
osoituksena on muutama vuosi sitten pellon kaivuissa kantojen upotuksen yhteydessä
Simunaniemen ahteelta viiden metrin syvyydestä löytynyt 5000 vuotta vanha kalan
subfossiili: kyseessä oli vielä nykyäänkin ns. murtovesissä elikä suolaisen ja makean
veden rajassa elävän simpun sukulainen!
Petäjäskosken maiseman olennainen osa on kylän läpi virtaava Pyhäjoki. Sen vuotuiseen
kiertoon kuuluva tulviminen on jokakeväinen odotettu näytelmä: siitä puhutaan jo
etukäteen, sitä arvuutellaan ja sen tuhoja vähän pelätäänkin – mutta jos kunnollista
kevättulvaa ei tule, se on pettymys ja huono merkki, yhä tänä päivänä!
Jo 1920-luvulla Museovirasto on tekemissään maisemaluokituksissa arvottanut silloisen
Kalapudas-Vaikkola-nimellä rajatun alueen valtakunnallisesti merkittäväksi maisemaksi.
Myöhemmin alueesta on erotettu Kalaputaan kylä viljelyalueineen (Kalapudas, Poutiainen,
Männistö) valtakunnallisesti arvokkaaksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. Näin uusin
arviointi (2017) on muuttunut muotoon ”Petäjäskosken kulttuurimaisema
Pyhäjokivarressa”
julkaisussa ”Arvokkaat maisema-alueet Pohjois-Pohjanmaalla”, luokittajana ELY-keskus.
Dronekuva Petäjäskoskelta Koskikeitaalta alavirtaan (kuva Markku Yppärilä)
Vanhaan aikaan erityisesti kesätulvat olivat kohtalokkaita jokivarsien viljelyksille, ja niitä
pyrittiin estämään ihan valtiovallan toimin perkauksilla, ensimmäisen kerran Ruotsin vallan
aikana jo vuonna 1762-1763. Toisessa perkauksessa Venäjän tsaarin alaisuudessa 1829-
1831 Pyhäjoen pintaa laskettiin kaksi jalkaa eli n.60 cm. Sillä toimenpiteellä olikin
yllättävän suuri vaikutus virtaukseen: perimätiedon mukaan ennen perkausta Laulumaan
kohdalla joen yli pääsi uoman poikki kaadettua isoa kuusta pitkin, ja Pitkäsuvanto
Männistön ja Laulumaan välillä oli kesäisin niin matala ja ruohoinen, että veneellä pääsi
vain ihan keskijoessa kulkemaan. Nythän suvanto on yli sata metriä leveä eikä
kolmimetrisellä sauvoimella tavoita pohjaa kuin paikoittain parin kilometrin matkalla.
Uittoa varten joen koskia perattiin vielä 1930-luvun työttömyystöinä. Suurin muutos joen
maisemassa tehtiin niinkin myöhään kuin 1953-1956, jolloin rakennettiin
tulvasuojelupenkereet Oulaisista Pyhäjoelle melkein katkeamattomana, paikoin monta
metriä korkeana maavallina molemmin puolin jokea. Kun se vielä silloin toteutettiin mies-
ja hevosvoimin, kangilla ja lapioilla ja hevosten vetämillä keikkalava-rattailla, on se sinänsä
käsittämätön saavutus. Pillarit ja ”hullujussit”, heittokauhalliset kaivurit tulivat vasta
viimeistelyvaiheeseen mukaan. Ison hankkeen suoraviivaisen johtamisen takia samalla
menetettiin varmasti monia säilyttämisen arvoisia paikkoja ja kohteita. Se oli ajan tapa,
silloin tehtiin viivasuoria teitäkin!
Työmaakuva penkan rakennusmaanottopaikalta, taustalla ”Hullu-Jussi”
(heittokauhakaivuri) ( Reijo Laulumaan kuvakokoelmasta)
Petäjäskoski – nimen alkuperä on jäänyt unohduksen hämärään, vaikka siitä on niin selvät
vihjeet: petäjä ja koski – silmiinpistävän komea petäjä kosken rannalla! Joessa ei
myöskään ole sen nimistä koskea, mutta en voi uskoa mitään muuta kuin ilmeisimmän:
kosken partaalla oli mainittavan näkyvä petäjä, jonka kohtaloksi koitui jokijärjestelyjen
aiheuttama eroosio jo vuosisatoja sitten.
Ilman tulvapenkan rakennustöitä (1953 – 1956 ) meillä voisi yhä olla kylän nimen
symboliksi kelpaava petäjä. Uudenkankaan kohdalla Vonganmutkan yläpuolella olleella
Yliahteen niemellä myös aivan jokirannassa kasvoi monien vanhempien ihmisten
muistelema mänty, jonka kohtaloksi koituivat penkkatyöt 50-luvun puolivälissä. Tästä
petäjästä on kuva Petäjäskosken kyläkirjassa (s.200). Se oli keskeisellä näkyvällä paikalla
silloisen siltatien varrella. Kahden miehen syli ei riittänyt ympärysmittaan, ja muutenkin se
oli komean mallinen, kuten kuva todistaa. Säälimättömän kaavamaisen rakennustyön
seurauksena puun ympäristön maat ajettiin tulvapenkkaan, ja kaatamisesta on jäänyt
elämään taru, että ”Roonion pojat” olisivat varastaneet työmaalta dynamiittia ja
räjäyttäneet puun nurin yöllä. Näin maiseman kiintopiste ja kaunistus hävitettiin.
Kuvannut Rauha Mylly, kuvassa pikkusisko Kerttu (taustalla renkkusilta)
Historiaan joki on jäänyt rajajokena Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Ruotsin ja Novgorodin
välillä.
Yhtenä rajan todisteena Kustaa Vilkuna piti Kastaria, s.o. nimen antanut kastari eli
linnoitus ajoittuu ilmeisesti tähän ajanjaksoon ja vahvistaa raja – oletusta. Ensimmäinen
virallisesti sovittu raja Venäjän (alkuun Novgorodin) ja Ruotsin (jatkossa Suomen) välillä oli
tässä kohdassa 250 vuotta! Se siirtyi idemmäksi vasta Täyssinän rauhassa 1575.
Vaikka kylällä ei ole koskaan noteerattu Ruotsin ja Venäjän valtakuntia, joki on ollut
kuitenkin jonkinlainen eri maailmoihin erottava jakaja – on ollut toisaalta Vaikon ja Kuljun
puoli ja toisaalta ”Saaren puoli”, myllyperäset ja laulumaiset, toisenpuoliset ja
toisenpuoliset. Omanpuolisten edusta on pyritty huolehtimaan monessa asiassa, ainakin
on haluttu pysyä tasoissa.
Seudun asuttamisesta historiallisena aikana ensimmäisiä tietoja on saatu vuodelta 1413
säilyneistä verokirjoista, joiden mukaan Pyhäjokilaaksossa oli kymmenkunta veroa
maksavaa taloa. Vuonna 1548 veroluetteloissa mainitaan ensimmäisen kerran Paavo
Paavonpoika Waicko, joka tosin on merkitty silloisen rekisterin mukaan Merijärven puolella
asuneeksi. Hänestä voidaan laskea alkaneen Waickon suku, jonka asuinpaikaksi ainakin
jo 1600-luvun alusta vakiintui nykyinen Vaikon mäki Vaikonojan ja Pyhäjoen liittymässä.
Veroluetteloissa seuraavaksi on Perinkastari eli Takalon talo 1569, isäntä Sipi Heikinpoika,
sitten joen toisella puolella Kullion eli Kuljun talo, isäntä Heikki Mikonpoika
1587.Seuraavaksi mainittuja tiloja ovat olleet Keskikastari 1664, ja Hirsiperälle Hirsikosken
tila 1677, kaikkiaan kylässä on ollut 14 savua v.1684. Petäjäskosken talot eivät olleet
mitään pieniä: jo vuonna 1567 Pietari Paavonpoika Waickolla on merkitty olleen 20
lehmää. Asumisen on täytynyt olla jo pitkään vakiintunutta, ei tuommoisia eläinmääriä
yhtäkkiä kasvateta ja ruokita yli talven. Waicko oli muutenkin suurtila: kokonaispinta-ala oli
peräti 1200 hehtaaria!
Kun tilojen halkomisrajoitus poistettiin v. 1747, perustettavia taloja tuli lisää: Laulumaa
1751, Lammaskoski 1764, Kortteen tila 1766, Myllykangas 1770, Simunaniemi 1776,
Hautamäki 1778, Korkiakangas 1786, Ylikastari 1795. Petäjäskosken taloluku lisääntyi
vuodesta 1750 vuoteen 1860 runsaasti, 34 talolla. Tilojen halkomisen kautta syntyi
yhteensä 19 uutta taloa, sen lisäksi perustettiin 15 uudistilaa. Yhteensä kylässä oli 52
taloa. Myöhemmin tilojen jakaminen on jatkunut perinnönjakojen myötä, vielä sotien
jälkeenkin, kunnes viime aikoina tilanne on kääntynyt tilakoon kasvuun – mutta ei vielä
lähellekään Waickon kokoluokkaa…
Nykyisen Suomen pitkän rauhanajan myötä on jo unohdettu, kuinka sotien repimää
maailma ja Suomenkin alue on ollut läpi kirjoitetun historian, ja kuinka lähelle
levottomuudet ja suoranaiset raakuudet ovat tulleet täälläkin meitä edeltäneille polville.
Pähkinäsaaren rauhassa Pyhäjoki määriteltiin Ruotsin ja Novgorodin rajaksi – kun
solmittiin rauha, sitä edelsi siis sota-aika… Venäläiset liikkuivat toistuvasti Pohjanmaalla
saakka, ja 1500-luvulla kirjattu perimätieto kertoo venäläisten ryöstöretkestä 1300-luvulla
Pyhäjokea pitkin Pyhänkoskella saakka, Petäjäskosken läpi.
Jo pelkkiä sotien nimiä luettelemalla voi ymmärtää, että ihmisten mielistä eivät ehtineet
tarinat ja kauhukuvat unohtua, kun uutta oli tulossa: 1400-luvulla venäläisten hyökkäilyt
kärjistyivät vanha viha-nimiseen parivuotiseen sotaan, vuodelta 1516 tiedetään
venäläisten hyökkäys, pitkäviha 1500-luvun lopulla kesti 25 vuotta, nuijasota vielä 1500-
luvun puolella, sitten kolmikymmenvuotinen sota 1600-luvun puoliväliin saakka. Suuri
pohjansota 1700-1721, ja sen sisällä oleva miehitysjakso, isoviha, tulivat todella lähelle:
Merijärvellä käytiin taisteluita, ja Kalaputaan talot joutuivat ryöstön ja hävityksen kohteeksi.
Varmasti tuhotöitä tehtiin muuallakin, tämä Kalapudas vain on kirjautunut erään
käräjäjutun yhteydessä asiakirjoihin…Ne ihmiset, jotka eivät ehtineet piilopirtille, tapettiin
tai vietiin orjiksi. Todisteena on säilynyt Pyhäjoen papin v. 1721 keräämä lista, jossa on
Petäjäskosken alueelta parinkymmenen kilometrin matkalta taloista ryöstettyjen lasten
nimet: 70 lasta!
Isonvihan aikana kaikki järjestynyt yhteiskuntaelämä hävisi koko Suomesta. Myös Suomen
sota 1808-1809 kulki eniten pitkin Pohjanmaata. Sen jälkeen Suomi oli selvästi Venäjän
hallinnon alainen, ja raja-alueen kirot ja jatkuvien kahnausten aiheuttamat häiriöt vähän
rauhoittuivat.
Suoranaisten tappamisen ja ryöstöjen kohteeksi joutumisen lisäksi sota-ajat rasittivat
taloutta lisäksi myös väenottoina ja sotimiseen kannettuina veroina. Yksi verotuksen
muoto oli ruotujakolaitos, jossa taloille asetettiin velvoite hankkia ja varustaa sotamies
jalkaväkeen, ja osoittaa hänelle ruotutorppa rauhallisempien aikojen toimeentuloa varten.
Esimerkiksi vuonna 1735 Petäjäskoskella on ylläpidetty kolmea ruotusotilasta,
Pohjanmaan jalkaväkirykmentin ruodut 99, 100 ja 101.
Venäjän vallan aika oli sotimisen suhteen poikkeuksellisen pitkä rauhanaika, mutta ns.
sortokaudet eli venäläistämistoimet ensin 1899-1905 ja toinen 1908-1917 enteilivät jo
tulevaa muutosta. Ensimmäinen maailmansota ja sen loppuvaiheessa tapahtunut
itsenäistyminen jäivät kylän elämässä vaikutuksiltaan melkein vain sanomalehtiuutisten
tasolle. Sisällissota, kansalaissota, vapaussota – mitä nimeä halutaan käyttääkään – ei
Petäjäskoskella johtanut suuriin menetyksiin eikä muutoksiin. Ainut taistelussa kaatunut oli
Juho Ylikulju. Kolmisenkymmentä kylän miestä osallistui Ouluun perustetun keskusvartion
tehtäviin, lähinnä rautatieaseman vartiointiin myös Oulaisissa.
Toisessa maailmansodassa ei välittömästi jouduttu sodan jalkoihin, mutta muuten
vaikutuksiltaan sota-aika oli erityisen raskasta aikaa kylän elämässä. Kaatuneina
menetettiin 35 miestä – pappien vierailuja opittiin pelkäämään… Miesten ollessa rintamalla
joutuivat naiset ja vanhukset sekä alaikäiset hoitamaan toimet ja tehtävät kotikylällä.
Sodan loppuvaiheessa saimme runsaasti pakolaisia Itä- ja Pohjois-Suomesta. Melkein
jokaisessa kodissa oli evakkoperhe sijoitettuna pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi.
Evakkoväki tuli pääasiassa Kuusamosta ja jonkin verran Karjalasta, ja Karjalan
luovutetuilta alueilta lähteneistä tuli joistakin uusia kyläläisiä, samoin muutamasta
kuusamolaisesta.
Hallan peikko on kummitellut halki vuosisatojen kylän elämässä, nykyaikaa
lukuunottamatta hyvinkin paljon ratkaisevassa osassa. Erityisen hankalaa oli 1600-luvulla,
ilmasto kylmeni niin, että myöhemmin puhuttiin pikkujääkaudesta. Suomessa oli vuosina
1600-1603 ankarat katovuodet, kuten myös 1633, 1664, 1671 ja 1688. Vaikeuksista kertoo
mm. se, että kylän asuttujen talouksien määrä väheni 1600-luvun puolivälin jälkeen ( 21 –
12 ). Vuosisadan loppu oli vielä ankarampi. Näinä ns. suurina kuolonvuosina 1696-1697
kuoli nälän ja tautien runtelemina arviolta kolmannes koko Suomen väestöstä.
Myös 1700-luvun alusta hallavuosista on useita merkintöjä, ja kun samaan aikaan olivat
menossa isovihan miehitysvuodet, rauhan tultua 1721 piti aloittaa hidas ja vaivalloinen
jälleenrakennuskausi: autioituneet tilat oli asutettava, metsittyneet ja rappeutuneet pellot
kunnostettava ja vanhojen ja hävitettyjen rakennusten tilalle pystytettävä uudet.
Pakkanen vikuutti satoja 1800-luvunkin alussa, ja oli useita heikkoja vuosia peräkkäin,
lisäksi oli Suomen sota 1808-1809. Pahoja nälkävuosia oli Pyhäjokialueella mm. vuosina
1810, 1812, kesä 1823 oli kylmä ja sateinen ja satotulokset olivat heikkoja sekä 1831 –
1833 myös nälkävuosia. Silloin hyvin monessa ruokapöydässä syötiin olki- ja pettuleipää.
Syksyllä 1856 oli pahin viljakato miesmuistiin – mutta kaikkein pahin oli vielä tulossa:
1860-luvulla saatiin alueella kokea todellinen katojen sarja. Lisäksi koettiin ankara
kevättulva 1865 ja vuosi 1867 muistetaan myös suurena tulvakesänä, vesimyllyjä meni
jokea alas. Suuret nälkävuodet 1866-1868 olivat viimeisin laajamittainen nälänhätä
Suomessa ja Länsi-Euroopassa. Se oli tuhoisa väestökatastrofi, sillä noiden vuosien
aikana nälkä ja taudit tappoivat ehkä jopa 200000 henkeä, noin kymmenesosan Suomen
silloisesta väestöstä. Vielä 1900-luvullakin hallan pelko oli lähes joka vuosi mielessä
kyläläisten sato-odotuksista puhuttaessa, merkittävänä mutta ei enää aivan elämän tai
kuoleman kysymyksenä.
Kulkutaudit olivat vanhaan aikaan vielä sotiakin suurempi vitsaus, pahin kolminaisuudesta
sota-nälkä ja taudit. Suuren pahan maineessa oleva musta surma-rutto iski 1350-luvun
levottomina vuosina Pyhäjokilaaksossa, varmaan Petäjäskoskellakin. Suurten
kuolonvuosien (1695-1697) nälkiintymisen täydensivät kulkutaudit, lavantauti yms. ,
samoin suurten nälkävuosien aikaan 150 vuotta sitten. Ensimmäisinä vuosikymmeninä
1900-luvulla Petäjäskoskella oli keuhkotauti eli tuberculoosi varsinaisena kansantautina ja
tappajana.
Kun tutkii sukukirjoja, huomiota kiinnittää etenkin suuri lapsikuolleisuus. Saattaa olla, että
jopa yli kymmenestä lapsesta vain kolme-neljä on elänyt vanhemmaksi kuin äitinsä, usein
yli puolet menehtyi ihan pieninä tai nuorina – eikä tämä ole harvinainen tarina! Vallinneilla
ympäristöoloillakin oli tässä merkityksensä. Väen lisääntyessä asuttiin usein useamman
perhekunnan talopuhtoina, talot, eläinsuojat, kaikki tunkiot ja kaivot samassa kartanossa
eli pihassa, eikä hygieniasta ollut mitään ajatustakaan. On siinä bakteereilla ollut
temmellyskenttää! Lavantauti ja lievemmät salmonellat varmasti elivät ja jylläsivät =
mahataudit, ja karjan kautta kiersi tuberkuloosi = rintatauti. Sitten vielä 1900-luvun alun
tavanomaisia asumisoloja kuvastaa erään lääkärin toive, kun hän kirjoitti uskovansa, että
kansan terveystilanne kyllä lähtisi kehittymään suotuisaan suuntaan, jos kaikkien
nukkumapaikat saataisiin sellaisiksi että siellä olisi mahdollista säilyttää lämpötila plussan
puolella koko yön yli…Varmaankaan oloja ei pidetty kurjuutena – kaikilla oli samanlaista –
mutta erittäin vähällä, minimillä ja vähän sen alle mentiin nykymittapuun mukaan monessa
asiassa; asumisessa, vaatetuksessa ja syömisessä. Juhlahetkiä ja parempiakin aikoja oli,
mutta kuvaavaa on, että Petäjäskoskella 1960-lukuun mennessä aikuisista miehistä vain
yksi oli lihava: Laulumaan Aapeli.
Kaupan alalla kilpailua pohjois- ja eteläpuolen välillä oli jo ennen itsenäistymistä, kun
Petäjäskoskella oli kauppapuojit sekä Matti Korkiakoskella eli Kauppa-Matilla että Juho
Uusikankaalla joen molemmin puolin, Onnelassa ja Uuellakankaalla, vain silta välissä.
Uusikankaan puoti lopetti, kun perustettiin Osuuskauppa samaisen tanhuan ja maantien
risteykseen 1916, Onnelan puoti jatkoi sota-aikaan saakka. Edistyksellinen Osuusliike tuli
kilpailemaan markkinoista 1936 Kuljuun rakennetulla kaupalla. Liike toimi vain
kaksikymmentä vuotta, mutta pian sen lopettamisen jälkeen 1958 Sulo ja Raili Mämmelä
rakensivat K-kaupan samalle tontille. Laulumaan puolella Erkki Uusitalo aloitti kaupan
pidon 1950-luvun alussa, aluksi vanhassa kotitalossaan, sitten 1959 alkaen erillisessä
kaupparakennuksessa. Näin Petäjäskoskella toimi 1960-luvulla kolme kauppaa, neljäkin,
jos myös Hannuksen Jannen pienimuotoinen kauppatoiminta lasketaan. Tästä määrä
sitten lähti laskemaan; ensiksi keskitti Osuuskauppa -70-luvun alussa, sitten lopetti
Mämmelä -77, pisimpään sinnitteli Uusitalon kauppa, vuoteen -86.
Kyläläisten kouluopetus on alkanut jo Salon tuomiokunnan tuomarin Zachris Alopaeuksen
lahjoitusvaroin perustetussa ns. Alopaeus-koulussa 1840-luvulla. Sitten tehtiin päätös
kiertokoulu- systeemin aloittamisesta kunnassa 1880. Koulua pidettiin aina kuukausi
kerrallaan kussakin kyläkunnassa, tavallisissa ihmisiltä vuokratuissa tuvissa.
Oppivelvollisuuslaki annettiin 1920. Koulupiirit oli sovittu jo vuotta aiemmin, ja Laulumaan
koulun väki toimi nopeasti: koulun toiminta aloitettiin heti, ja sille vuokrattiin tilat Matti
Alavaikolta – nykyisin paikka tunnetaan Rantavaikkona, joen eteläpuolella! Kuljun
kansakoulu perustettiin 1922, ja kun sille valmistui oma koulurakennus samana vuonna,
kunnanvaltuusto siirsi oppilaat Laulumaan koulusta Kuljun kouluun, ja Laulumaan koulu
lakkautettiin 1923. Lakkauttaminen ei ollut mieleen – kapinahenki jäi kytemään ja johti
lopulta laulumaanperästen useiden kuukausien mittaiseen koululakkoon syksyllä 1939.
Sen ansiosta varmaan koulupiirijako palautettiin itse asiassa alkuperäiseksi, ja Laulumaan
koulun toiminta alkoi uudelleen, kylläkin vuokratiloissa Heikki Uusitalon talossa. Koulutalon
rakentamisessa oli vaiheita ja vaikeuksia, ja se valmistui vasta 1948. Uudelleen koulupiirit
yhdistettiin 1974, kun koulu Laulumaassa lakkautettiin lopullisesti.
Tällä hetkellä kaikki kylän lapset käyvät samaa Petäjäskosken koulua, joka
valmistuessaan 1997 oli yksi harvoista vielä sivukylille tehdyistä uusista
koulurakennuksista koko maassa vuosituhannen taitteen aikoihin. Valitettavasti juuri nyt
(2024) koulu on lakkautusuhan alla viimeaikaisista maailman myllerryksistä johtuvien
kuntatalouden vaikeuksien takia.
Nuorisoseurankin alkutaipaleeseen liittyy dramatiikkaa, kun 1911 perustetun seuran
Jokikankaalla Hyvärin lähellä sijainnut oma talo paloi 1917. Uuden seurantalon
rakennuspaikasta käytiin vääntöä puoli vuotta. Eteläpuolelle siirtoa kannattaneet voittivat,
ja sovittiin että uusi toimitalo rakennetaan seuran nykyiselle paikalle, Joonas Ylikuljun ja
Matti Kiviojan lahjoittamalle Isopellonkangas-nimiselle tontille. Sittemmin taloa on
toiminnan myötä laajennettu kolmeen kertaan (viimeisin valmistui 1991), ja laajamittainen,
mm. kaikki lattiat sisältänyt peruskorjaus on tehty 2010 tienoilla monivuotisena
suururakkana. Talo on kunnossa ja siellä toimitaan.
Posti kylälle tuli aluksi linja-autolla Osuuskauppaan, pohjoispuolen posti jaettiin Onnelasta.
Myöhemmin eteläpuolen postipaikaksi tuli Hannus-Jannen ”monitoimitalo” – Janne piti
kauppaa ja ajoi taksia, koulun keittola oli Ketolan eteisessä Ainon hoidettavana, ja sitten
talossa oli tämä posti, ja tietysti myös perhe asui siellä, kaikki tämä 60 neliön
rakennuksessa! Kaupassa Aino jakoi postin talojen keskenään sopimien kantovuoropiirien
läjiin.Erillinen postitoimisto saatiin -70 luvun alussa, kun Mämmelän Sulo rakensi
kauppansa yhteyteen lisätilaa postille. Silloin saatiin ihan oma postinumerokin, 86210
Petäjäskoski. Käytännössä tuo postiosoite tarkoitti vain joen eteläpuolen asukkaita,
”saarenpuoliset” kun eivät halunneet ruveta asioimaan uuden postitoimiston kautta, koska
olivat saaneet järjestymään postinkannon suoraan Oulaisista. Yhä vielä pohjoispuolisten
postinumero on 86300 (Oulainen). Uuden sillan myötä 1982 postinkanto laatikoihin
aloitettiin myös eteläpuolelle. Sitten jo vuonna 1991 Postin johto pystyi perustelemaan
toimiston lakkauttamisen samalla syyllä kuin se oli perustettukin, elikä palvelun tehostamisella.
Nykyisessä elämänmenossa kaikki riippuu sähköstä, mutta senkään saatavuus ei ole ollut
aina itsestäänselvää. Sivukylien sähköistäminen sai vauhtia 1946, jolloin läänin eteläisiin
jokilaaksoihin perustettiin alueellinen Revon Sähkö Oy. Yhtiö vastasi itse
suurjännitejohtojen asentamisesta, mutta pienjännitejohtojen rakentaminen jäi
perustettavien kyläosuuskuntien huoleksi ja hyvin pitkälle talkootyön varaan. Tätä varten
perustettiin Petäjäskosken Sähköosuuskunta. Talolinjoissa jokainen talous joutui itse
hankkimaan pylväät ja pystyttämäänkin ne itse – ihan käsityönä tehtynä jo tukikivien
raijaamisessa oli hommaa! Isoin osa kylästä sähköistettiin 40-50-lukujen vaihteessa,
viimeisenä sähköt sai Koskenperä 1960-luvulla.
Sähkön tultua myös puhelin oli mahdollinen, ja ensimmäisenä kylälle sen hankki Janne
Hannus. Vielä suunnilleen koko 60-luvun kylällä oli vain muutama puhelin: kaupoissa joen
molemmin puolin, ja ns. kyläpuhelin Joonas Kalliokuljulla. Niillä asioivat muutkin kyläläiset
– ne jotka uskalsivat moista laitetta käyttää…Kuuluvuus oli vähintään vaihteleva, usein
huono, mutta sanottiin että ei Hannuksen Aino vielä Oulaisten välillä tarvinnut lankaa, kyllä
toisessa päässä kuultiin…! Sitten 70-luvulla puhelimia alkoi tulla, talo kerrallaan.
Petäjäskosken Vesiosuuskunnan perustaminen 1976 on mainitsemisen arvoinen jo siitä
syystä, että näin kylälle saadut vesijohdot olivat ihan ensimmäisiä haja-asutusalueiden
kylien vesijohtoja valtakunnallisestikin. Rakennustyö tehtiin kylän yhtiön nimissä, mutta
sitten nopeasti kyllä liityttiin isompaan, Oulaisten Vesiosuuskuntaan (1982). Vesiyhtiö oli
koko kylän hanke, se toteutettiin yhtäaikaa molemmin puoli jokea. Joen ylityksen/alituksen
seurauksena seuraavassa kevättulvassa tulvapenkka murtui kaivukohdasta Laulumaassa,
mutta se oli pieni hinta yhtenäisyydestä.
Vesiosuuskunta, nuorisoseura, nykyään koulukin, ja uudempina asioina Kallion
kotiseututalo, kylätoimikunta ja vaikkapa Koskikeidas ovat hyviä kylän yhteishengen ja
yhteisen toiminnan osoituksia ja paikkoja. Vaikka väki on tietysti vähentynyt, muuttoaallot
eivät ole kohdelleet Petäjäskoskea niin pahoin kuin monia muita sivukyliä – enimmillään
meitä on ollut 1950 tietämillä (juuri sähkön tultua) n. 900 asukasta, ja nykyään on tultu
suunnilleen puoleen siitä. Mutta meillä voidaan puhua paremminkin väen vaihtumisesta
kuin vain vähenemisestä saati loppumisesta. On tullut uusia kyläläisiä. Onko sillä ollut
vaikutusta entisen raja-asenteen hälvenemiselle?
Ehkä kohta vain muistellaan, että ainakin vielä renkkusiltojen aikaan nuoret miehet pitivät
rajaa voimassa, ja jonkinasteista kyräilyä perukoiden edustajien välillä saattoi esiintyä
vaikka Nuorisoseuralla kohdattaessa. Todelliset yhteenotot taisivat olla kuitenkin tosi
harvinaisia. Nykyinen silta on siltäkin kannalta hyvällä, neutraalilla paikalla, ja tilanne on
lientynyt ja jännitykset hävinneet. Toisaalta, puhutaanhan Turussakin että ” toispualt
jokke”, eikä hävetä yhtään! Yhä kyllä me syntyperäiset vanhemmat källökyläset voimme
perustella vaikka tietämättömyyttä jossakin asiassa sillä että ”se on sieltä toiselta
puolelta”…
Koosteen muotoillut ja tekstin tuottanut Jukka Kivioja
Melkein kaikki asiatiedot perustuvat Tauno Alavaikon kirjoihin
- Petäjäskosken kyläkirja v.2005
- ja Vaikon sukukirja Waickosta maailmalle v. 2008
- yhteensä lähes tuhat (1000) sivua tietoa kylästä